Rodrigues --> Mauritius --> Helsinki --> Kotka

Jaahas, onnistuin yöllä potkimaan hyttysverkon niin, että toinen jalka oli koko yön ulkopuolella ja aivan kuin ompelukoneella olisi tikattu jalka täyteen reikää. Aaargh! Onpa verenhimoisia hyttysiä täällä.

Koko yön satoi vettä ja aamukin oli täysin harmaa, eli ei sinänsä harmittanut yhtään lähteä tänään pois. Ei täällä olisi enää pystynyt mitään tekemään ja sade jatkuu nyt ainakin pari viikkoa putkeen - että heipä hei vaan.

Paikan omistaja oli tilannut meille kello 7.30 kyydin lentokentälle, joten käytiin nopeasti heittämässä aamupalat huiviin ja äkkiä laukkuineen alas tielle sateeseen venaamaan. Eipä vaan mitään kyytiä kuulunut ja kellokin lähestyi jo uhkaavasti kahdeksaa. Yhdessä vaiheessa omistaja tuli skootterilla leivänhakureissulta ja sanoi, että siellä auto makaa tien sivussa ja rengas on mennyt, mutta ei hätää, kohta on uusi rengas alla.

Lopulta auto tulikin, mutta nyt oli jo sen verran kiire, että oli kaahattava melkoisella vauhdilla kohti kenttää ja voin sanoa, että näillä teillä juuri juodut aamuteet vatsassa oli aika ikävän tuntuista kyytiä. Kuljettaja yllätti meidät sanomalla, että hänellä on serkku suomessa ja siinä vaiheessa kun alkoi tulla tietoa Oulusta ja muualta, niin oli jopa pakko uskoa tämä homma. Aika hauska sattuma.

Ehdittiin onneksi ajoissa kentälle ja turvatarkastuksista läpi juuri kun koneeseen päästettiin sisään, eli lopulta varsin hyvä ajoitus. Lentosääkin oli onneksi tänään kohtalainen, vaikka sateista ja pelottavan harmaata olikin. Tämä oli nyt reissun kolmas laskeutuminen Mauritiuksen kentälle ja aina vaan yhtä heittelevää on loppulähestyminen tänne. Pienellä koneella oli tietysti vielä aivan erityiset tunnelmat, mutta ei mitään ongelmia kuitenkaan ja selvittiin ilman kalsarinvaihtoja.

Olin tehnyt mielestäni hyvän suunnitelman, että kirjataan iso laukku välittömästi kentällä koneeseen ja lähdetään sitten päiväksi vielä chillailemaan Blue Bayn rannalle, mutta eipä ollut British Airwaysin tiski tietenkään auki, eikä edes mitään säilytyspistettä mihin olisi laukut saanut jätettyä. Surkeaa!

Ei siis auttanut muu kuin mennä kaikkine laukkuineen taksilla rannalle, jossa käytiin vielä uimassa ja ottamassa viimeiset auringonsäteet ties kuin pitkään aikaan. Ilma ei Mauritiuksellakaan ollut tänään mikään huippu, mutta kyllä tässä vielä kivasti sai energiaa varastoitua. Tämä Blue Bayn yleinen ranta on varsin hyvä, mutta sanon nyt varoituksena, että täällä on hyvin aggressiivisia rantakauppiaita, vai mitä muualta tulleita narkkiksia ovatkaan? Yhdessä vaiheessa tuli joku helykauppias horisemaan ja vaikka kuinka kohteliaasti yritin kieltäytyä ostamasta, niin äijä vaan jatkaa ja jatkaa. Selvästi vielä katseli meidän laukkuja siihen malliin, että mitähän oikein voisi pölliä? Lopussa alkoi jo myyntipuheet kuulostamaan enemmänkin uhkaukselta ja alkoi minullakin verenpaineet nousemaan uhkaaviin mittoihin. Lopulta onneksi selvittiin eroon tästä idiootista, mutta hän lupasi tulla meitä huomenna vielä uudestaan "tapaamaan". Toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi.

Käytiin vielä syömässä ravintolassa lähtijäisateriaksi semikohtuulliset miekkakalapastat ja sen jälkeen taksilla takaisin kentälle. Tämä oli nyt kuulkaas tässä. Edelleen sanon, että vaikka Mauritiuksen kenttä on kokonaisuudessaan aivan surkea, niin vessa on kyllä maailman hienoin. Toivottavasti uudelle kentälle tulee myös yhtä hieno vessa. 

No nyt tuli lentävä lähtö sanoi mummo turbulenssissa. 

About koko matka oli pelkkää rytinää ja heilumista ja nukkumisesta ei siis puhettakaan. Sain tässä valvoessa nyt kuitenkin idean uuteen kirjaan nimittäin: Matkamies Hansin tuhannen ja yhden yön tarinat: 101 asentoa, joissa turistiluokassa voi yrittää nukkua - ja takaan ettei yksikään niistä ei toimi! Lentokoneen penkki on oikea insinööritekniikan taidonnäyte ja jos jotenkin onnistut sellaisen asennon löytämään missä ei joku terävä osa paina selkään, niin sieltä laskeutuu joku robokäsi ja työntää metallikalikan kyljestä läpi. Aivan hirvittävää. 

Karmean kylmään Lontooseen laskeuduttiin kello 5.20 aamulla, jossa välittömästi vaihto bussiin ja puolinukuksissa kohti Heathrown lentokenttää. Matka-aika noin tunti. Tästä Heathrown kakkosterminaalista sanon sen verran, että todella hyvä ja kaikkea mahdollista on saatavilla. Ei tarvitse mitään tuliaisia hankkia kaupungilta, vaan tämähän on kuin olisi jossain ostoskeskuksessa. Ainut järjetön homma on, että lähtöportille menon jälkeen ei pääse enää vessaan ja siinähän sitten odottelet kupla otsassa jos kone on myöhässä!

Seuraava lento oli noin 3 tuntia Helsinkiin ja koneen kapteeni herätti hilpeyttä kuuluttamalla, että Helsingissä on tyypillinen talvisää, pilvet roikkuu puun latvassa ja räntää sataa taivaan täydeltä. Koneesta ulostullessa astuinkin suoraan lumisohjolätäkköön ja tervetuloa vaan takaisin! Tunnelma tässä kohtaa oli väsynyt, ärsyyntynyt ja ahdistunut. En siis todellakaan kuulu niihin ihmisiin, joiden mielestä on aina kiva palata reissulta kotiin. Vielä oli kaikenlisäksi yksi kirottu matka jäljellä ja bussilla kahden vaihdon ja yli kolmen tunnin matkan jälkeen oltiin viimein Kotkassa. Siis aivan käsittämättömän pitkä päivä ja nyt en halua istua ainakaan viikkoon. Tultiin siis 2 tuntia Rodriguesilta Mauritiukselle, 13 tuntia Mauritiukselta Lontooseen, 1 tunti, Gatwickiltä Heathrowlle, 3 tuntia Lontoosta Helsinkiin ja vielä 3 perhanan tuntia Helsingistä Kotkaan. Siis tuhannen tulimmaiset persposket sentään! 

Nyt on sellainen juttu, että sauna päälle ja huomenaamulla töihin - näin se menee. Kaikenkaikkiaan todella onnistunut reissu, eikä lopulta mitään isoja vastoinkäymisiä sattunut vastaan. Ei edes yhden yhtä vatsavaivaa koko puolentoista kuukauden reissulla, vaikka kaikenmaailman lepakoita syötiin. Tämä oli nyt kunnollinen loma ja toivottavasti antaa virtaa selvitä suomen hirvittävästä talvesta läpi.

Nyt vedän elimistön taas virransäästötilalle ja katsotaan milloin käynnistellään koneet uudestaan? Seuraavasta reissusta ei tiedä Erkkikään, mutta eihän tässä montaa kuukautta ole kun kirsikat taas kukkii ...nähdään siellä!

Kiitoksia seurasta ja palataan asiaan jälleen kun joku kirjoituksen arvoinen reissu tulee eteen.

Aloha!

Aarteenmetsästys

Legenda kertoo, että Tron d'Argent rannalle on piilotettu merirosvojen aarre, ja sitä lähdettiin tänään kultakolikkojen kiilto silmissä metsästämään. Ikävä kyllä tämä Tron d'Argent ei ole mikään drive-in ranta, vaan tosissaan joutuu riuhtomaan ja urheilemaan jos haluaa "kultaiselle" hiekalle saada perziinsä oikaistua. Toivottavasti nyt on ainakin kaiken vaivan arvoista!


Lähdettiin aamiaisen (kohtalainen) jälkeen kello 09 maissa kävelemään ja alkumatka oli melko iisiä, vaikka hyvin kuuma jo näin aikaisin aamusta olikin. Hienoja rantoja tuli useitakin vastaan, mutta ei jääty nyt niitä sen enempää ihastelemaan, koska Trou d'Argentin aarre odotti noutajaansa.



Kun oli jo useampi kilometri kävelty huomattiin, että ollaankin tehty oikein emämoka: oli kyllä uikkareita ja pyyhkeitä, mutta veden tarve oli todella pahasti alimitoitettu. Voihan mätä! Nyt oli pakko tehdä päätös, että käännytäänkö välittömästi takaisin vai vedetäänkö sitkeästi vettä säästellen reitti läpi - ja valittiin jälkimmäinen vaihtoehto. Sanon tässä kuitenkin nyt varoituksena, että tälle reitille kannattaa lähteä hyvin varustautuneena, nimittäin jos jotain käy, niin ei auta muu kuin multaa päälle. Mikään ambulanssi ei täältä pääse hakemaan, eikä puhelinverkkokaan edes toimi.

Jatkettiin siis apinan raivolla eteenpäin ja nyt joutui jo melkoisia kiipeilyjäkin harrastamaan, että pääsi jatkamaan eteenpäin. Hetken luultiin jo, että ollaan perillä kun saavuttiin upealle kultahiekkaiselle poukamalle, mutta ikävä kyllä tämä ei ollutkaan vielä oikea ranta. Hyvin hieno mesta silti.

Jatkettiin siis matkaa, kiipeiltiin apinana rinteillä ja vedettiin hirvittävässä kuumuudessa ties minkä ryteikköjen läpi, kunnes viimein siinsi edessä valtava kallion ympäröimä kultahiekkainen poukama. Tässä se viimein oli, Trou d'Argent - päästiin kuin päästiinkin perille! Pakko oli käydä välittömästi viilentämässä kehoa meressä, mutta aallot oli sen verran hurjat, ettei pystynyt kuin pari metriä rannasta veteen menemään ja samantien lensi takaisin rantaan.

Aloin pikkuhiljaa tutkimaan aluetta piraattien aarretta silmällä pitäen, mutta kuumuus ja vedenpuute teki hommasta melkein mahdotonta. Päässä vaan sumeni. Huomasin yllättäen kallion varjossa tumman hahmon juomassa pillillä kookosta ja ajattelin mennä kysymään olisiko hänellä kenties myydä jotain ylimääräistä juomista? Yllätys oli suuri kun varjosta astui tutunnäköinen mies tervehtien: "matkamies Hans otaksun? Tervetuloa - odotinkin jo sinua."



Sehän olin siis minä itse ja näin sitä kohdattiin täysin yllättäen keskellä Intian valtamerta, turkoosien aaltojen huuhdellessa hiekkaa ja aikaa jalkojen alta. Sain yllätykseltäni sanottua, että huomenna olisi lento kotiin, lähdetkö mukaan? - mutta kieltävä vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: "Lähde sinä kotiin ihan rauhassa, minä en sinne pimeään ja kylmään tule - olen jo kotona! Tulit ilmeisesti tännekin löytääksesi jonkun aarteen ja et hyvä ihminen ymmärrä, että koko elämä on aarre. Älä stressaa turhista ja tunnusta omat rajasi - tee oikeat valinnat ja nauti elämästä. Helppoa! Ai niin, mutta kaikkein tärkein ohje elämässä meinasi vielä unohtua: muista uida delfiinien kanssa! Saat tässä nyt uuden tehtävän ja koordinaatit - onnea!"

Muista uida delsiinien kanssa??? No nyt rupesi jo keittämään tämän huru-ukon jorinat ja mikä mikä ihmeen Amazing Racen Phil Keoghan hän jumankeuta oikein luulee olevansa? Jätettiin hänet ylhäiseen yksinäisyyteen rannalle horisemaan ja lähdettiin kävelemään takaisinpäin. Ehkä hän on sitten aarteensa jo löytänyt? Yritin kuitenkin vielä ylhäältä tiputtaa kookoksen mokoman viisastelijan nuppiin, mutta juuri onnistui väistämään ja näytti keskisormea päälle - hieno mies.

Uudet koordinaatit on nyt kuitenkin saatu - mutta lähdenkö seuraamaan sitä tietä vai jatkanko omaani - jää nähtäväksi? Löytyykö koordinaattien osoittamasta paikasta jonkinlaisia suuria vastauksia elämään, taas uudet koordinaatit vai mitä ihmettä siellä oikein on? Ehkä selvitän sen tulevaisuudessa?

Takaisinpäin käveltiin aina vaan kovemmassa kuumuudessa Trou d'Argentin hävitessä pikku hiljaa horisonttiin. Vaikka suut oli kuivat kuin beduiinin sandaalit, tehtiin silti pieni uintipysäys vielä pienemmällä poukamalla, jonka jälkeen kävetiin yhtä mittaa pysähtymättä aina kämpille asti. Huhhuh! Täytyy sanoa, että olin aivan puhki ja en olisi edes ikinä lähtenyt kävelemään jos olisin tiennyt minkälainen urakka on edessä. Alunperin ajateltiin, että viimeinen päivä vaan huilataan, mutta ei se nyt ihan niin mennytkään.

Kannattaako sitten nähdä kaikki vaiva ja patikoida perille Trou d'Argent rannalle? Minun mielestä ei välttämättä kannata, vaan tämä pienempi paratiiisi oli jopa hienompi ja uimiseenkin paremmin soveltuva mesta. Se riittäisi minulle. Mutta jos tykkäät patikoida ja kipuilla rinteillä, niin mikä jottei? Varaa kuitenkin paljon vettä mukaan!

Illallinen

Tänään oli majoituksen omistaja itse paikalla ja illallinen ihan eri tasoa kuin eilen. Yritystä siis oli, mutta silti joudun valitsemaan ruokakisan ylivoimaiseksi voittajaksi La Marmite Des Iles majoituksen, jossa kaikki oli ruokien asettelua myöten viimeisen päälle.

Majoituskisan voittajaksi tässä hintaluokassa taasen valitsen tämän La Belle Rodriguaisin, vaikka huoneet ei niin hienoja olekkaan. Ympäristö ja rannat on silti huippuluokkaa ja se ratkaisee pelin tämän hyväksi.

Kokonaisuudessaan valitsisin silti majoitukseksi Ti Pavillion Guest Housen, koska hinta on ylivoimaisen edullinen ja paikassa hauska tunnelma. Skootterien helppo saatavuus on myös todella iso etu.

Tämä homma alkaa olla nyt paketissa ja ilmakin näyttää huononevan, joten ihan hyvä aika häipyä. Huomenna luvassa hirvittävän pitkä matka takaisin kohti kotia.